Niin tavallista ja keskiluokkaista kuin elämä voi suomalaisessa pikkukaupugissa olla. Näin elokuvaohjaaja Alli Haapasalo kuvailee lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1980-luvun Keravalla. Kun hän nuorena aikuisena kertoi opiskelutovereilleen, mistä on kotoisin, reaktio oli utelias. Millaista oli kasvaa Keravalla?

Haapasaloa kysymys huvitti. Hänen Keravansa ei ollut rähinälähiö, vaan lintukoto, jossa juostiin lähimetsissä, palstaviljeltiin vanhempien kanssa ja viipotettiin vapaasti pihalla. Vanhemmat olivat ahkeria juristeja. No, oli kaupungilla toinenkin puoli: tietysti teinit heittivät ”munkkia” eli ajoivat samaa korttelia ympäri mopoilla tai kävellen, kuten Alli. Puistoissa juotiin salaa ja ärhäkimmät tappelivat.

Mutta sellaista se oli muissakin radanvarsitaajamissa.

Alli oli ahkera ja tunnollinen, maalasi öljyväreillä ja soitti vuosikaupalla viulua, vaikka ei koskaan siitä erityisesti pitänytkään. Hän oli isonen, tukioppilas ja koulun lehden päätoimittaja. Mutta hän oli myös energinen tekijätyyppi ja pään aukoja. Samaan aikaan kun hän sai ysejä kokeista, hän lensi luokasta käytävään liian puheliaisuuden takia.

Kaikki tämä ärsytti kovistyttöjen porukkaa. He uhosivat hakkaavansa Allin, jos tämä tulisi kaupungilla perjantai-iltana vastaan. Kerran Alli raijattiin vaatteet päällä koulun suihkuun. Kiusaaminen jatkui pari vuotta, mutta ei lannistanut Allia.

– Olen jälkeenpäin ihmetellyt, miten vähän nämä kokemukset värittivät elämääni, Alli Haapasalo miettii lusikoidessaan kaalikeittoa lounasravintolassa Helsingin trendikkäällä Teurastamon alueella.

– Ehkä tajusin jo silloin, että monilla näistä tytöistä oli kenties aika vaikeat olot, mikä purkautui kiusaamisena ja kovisidentiteetin etsimisenä. Näin, kuinka heillä oli hankalaa omassa elämässään ja koin, että minulla oli asiat paremmin. Kiusaaminen vaikutti minuun vähäisesti ehkä juuri siksi, että tiesin heidän reagoivan enemmän oman elämänsä ongelmiin kuin minuun. Olin heille oivallinen kohde, koska edustin varmaan montaa asiaa, joita heiltä puuttui.

"Olen jälkeenpäin ihmetellyt, miten vähän kiusaaminen väritti elämääni."

Lukiovuosina Alli keksi, että tahtoisi isona dokumenttiohjaajaksi. Hän oli vahva idealisti ja tiedostava teini, joka tahtoi muuttaa maailmaa.

– En tahtonut rattaaksi isoon koneistoon, vaan työhön, jolla oli merkitystä. Nyt teinin ajatuksiin voisi suhtautua kyynisesti, mutta en halua. Sehän oli hieno asenne – meidän kaikkien pitäisi aikuisinakin pyrkiä muuttamaan maailmaa!

Allin rinnassa kyti jo teininä tunne, jonka moni aikuistuva nuori tunnistaa: oli ravisteltava tuttua ja turvallista, päästävä pois. Toisin sanoen: ”Maailma on jossain muualla.”

Ylioppilaslakki päässään Alli kartoitti tarkkaan, missä maailma oikein oli ja miten hänestä tulisi taitava dokumentaristi. Reitti oli selvä. Ensin hän lukisi toimittajaksi ja opiskelisi sivuaineena sosiologiaa.

Hän pääsi Tampereen yliopistoon tiedotusopin laitokselle, mutta huomasi pian, että opinnoista puuttui kaivattu luovuus. Parasta oli vaihtovuosi Tukholmassa 1990-luvun lopulla. Itsenäisyys tuntui hurmaavalta ja koko kaupungin ilmapiiri oli Allille käänteentekevä kokemus. Tukholmalaiset luottivat itseensä ja uskalsivat muotoilla unelmansa ääneen.

– Tällä vuosituhannella asiat voivat olla toisin, mutta silloin oli eksoottista, että ruotsalaisille oli ihan tavallista ilmoittaa, että he tahtoivat vaikkapa elokuvatuottajiksi. Keravalla ei sellaista kuullut. Tukholman-vuoden jälkeen Alli tajusi, että hän ei tahtonut toimittajaksi. Hän haki Taideteolliseen korkeakouluun ohjaajalinjalle, ja pääsi ensi kerralla sisään. Siellä Alli ymmärsi, kuinka vaikeaa elokuvan tekeminen oli.

– Sitä alkoi nöyrtyä, kun harjoitustöitä tehdessä tajusi, kuinka huima taiteenlaji elokuva oli ja kuinka kauan ohjaajan eri työkalujen haltuunottaminen tulisi viemään.

"Oli hyväksyttävä, että tässä lajissa pitäisi olla vielä pitkään noviisi."

Alli oli uudessa oppilaitoksessaan yhtä aktiivinen kuin ennenkin ja päätyi esimerkiksi oppilaskunnan puheenjohtajaksi. Elokuvataiteen osastolla elettiin kuohuvaa aikaa. Opiskelijat olivat tyytymättömiä niin kurssitarjontaan kuin opetuksen tasoonkin. Suomalainen elokuva ei kukoistanut kuten nyt. Ei ollut Cannes-voittoja tai Golden Globe -ehdokkuuksia, vaan lannistuneiden opettajien mukaan vain kahdenlaista elokuvaa: kansan fanittamia komedioita ja ”napanöyhtää” eli taiteellista elokuvaa.

– Mieleeni on jäänyt erään professorin kuittaus siitä, kuinka kaikki alalla oli kurjaa ja toivotonta: egoistiset ohjaajat, ammattitaidottomat tuottajat, surkea rahoitus ja mahdoton suomen kieli. Opettajat valittivat jopa siitä, että suomalaisesta kulttuurista puuttuivat traumat, joista ammentaa tarinoita. Olen eri mieltä. Itse haluaisin tehdä kiehtovan elokuvan suomettumisen ajasta.

Masentavasta ilmapiiristä kimpaantunut Haapasalo lanseerasi opiskelutovereineen laitosta kritisoivan kampanjan ”ETO on perseestä”. Hän muistaa vieläkin, kuinka opettajia hävetti, kun koulun rehtori Yrjö Sotamaa tuli käymään koulun kahvilassa ja seinät oli liisteröity iskulausetta kirkuvilla, ronskeilla julisteilla.

– Viimeistään silloin tajusin, että halusin opiskella myönteisemmässä kulttuurissa. Amerikka kiehtoi siksi, että elokuvateollisuus oli siellä voimissaan ja amerikkalaisilla oli positiivinen usko omiin mahdollisuuksiinsa – siis täysin päinvastainen tilanne kuin Suomessa elokuva-alalla oli tuolloin.

"New Yorkiin olin rakastunut käytyäni siellä ensimmäisen kerran."

Rupuisen hotellin lattialla nökötti rinkka ja matkalaukku. Ikkunasta pilkotti tiiliseinää ja laiha kaistale taivasta. Se kaistale riitti: aurinko oli laskemassa ja värjäsi pilvenpiirtäjien huiput kullankeltaisiksi.

Näky sai Alli Haapasalon sydämen pamppailemaan innostuksesta: mitä kaikkea edessä vielä olisikaan? Hän oli saapunut Manhattanille ja aloittamassa elokuvan maisteriopinnot maailman myyttisimmällä saarella.

New York otti tulijan mutkattomasti vastaan. Kiihkeässä metropolissa tulijat eivät olleet outolintuja. Kaikkihan tänne olivat tulleet jostakin muualta! Toisaalta tämä teki kaupungista myös raa’an: ketään ei kiinnostanut neuvoa avutonta tulokasta. Jos tilasi kahvia liian hitaasti delin jonossa, takana tuhistiin jo tuohtuneina.

Vaikka opiskelu New Yorkin yliopistossa oli intensiivistä, Allilla oli aikaa rakastua kaupunkiin. Se oli inspiraatiota ja tarinoita janoavan ohjaajan unelma.

– New Yorkissa vallitsee vapauden illuusio. Paikallinen kulttuurielämä on ihan käsittämätön. Milloin tahansa voi kävellä millaiseen tapahtumaan tahansa. Ei tarvitse miettiä, onko siellä, missä elämä tapahtuu. Kaupunki säkenöi sitä!

Rakastuminen ei rajoittunut vain teattereihin ja ravintoloihin. Ystävät olivat veikanneet, että hän törmäisi suurkaupungissa tulevaan kumppaniinsa: ”Sä löydät miehen ja jäät sinne.” Alli lyttäsi oletukset topakasti. Hän oli menossa opiskelemaan hulluna, ei deittailemaan. Ei hänellä olisi aikaa sellaiseen!

Pian Alli tapasi kuitenkin ihanan Chrisin ystävänsä kautta ja ihastui sittenkin, vaikka hangoitteli aluksi vastaan. Vastustus murtui, sillä Chris oli tasapainoinen ja rauhallinen – pultti, joka piti ”tunnemöykyksi” itseänsä kuvailevan Allin maassa. Mikä parasta, hän ei ollut pinnallisen small talkin mestari.

– Itse asiassa hän tuntui suomalaisemmalta kuin minä.Klisee amerikkalaisten pinnallisesta suojakuoresta on totta, mutta mieheni päälle ei ole pursotettu onnellisuusmuuria.

Ihmissuhde juurrutti Alli Haapasalon kaupunkiin, mutta ei lopullisesti. Viime vuonna, vuosikymmenen mittaiseksi venyneen New Yorkin -jakson jälkeen Alli ja hänen miehensä muuttivat Suomeen, Helsingin kantakaupunkiin. Sille oli syynsä, projekti nimeltä Syysprinssi, aiemmin lyhytelokuvia ohjanneen Haapasalon ensimmäinen täyspitkä elokuva.

Alli Haapasalo luki Anja Snellmanin romaanin Syysprinssin ensimmäistä kertaa jo parikymppisenä. Se teki vaikutuksen monella tasolla: rakkaustarinana, kulttuuripiirien ajankuvana ja kertomuksena siitä, miten nuori nainen löysi taiteellisen äänensä. Amerikan-opintojensa loppuvaiheessa hän alkoi kirjoittaa kirjan pohjalta käsikirjoitusta.

Silloin ajatus putkahti päähän ensimmäisen kerran: jos tämä elokuva pääsee tuotantoon, voisimme muuttaa Suomeen.

Syysprinssi eteni tuotantoon. Alli Haapasalo palasi maahan, jossa tehdään nyt kymmeniä pitkiä elokuvia vuosittain. Myönteisen vastaanoton saaneen Syysprinssin jälkeen luvassa on jotakin perisuomalaista. Haapasalo viimeistelee Ylelle pitkää dokumenttia Pikku Kakkosesta. Klassikko-ohjelma täyttää ensi vuonna pyöreät 40 vuotta – kuten Haapasalo itsekin.

"Jos tämä elokuva etenee tuotantoon, voisimme muuttaa Suomeen."

Alli Haapasalo puolisoineen on yllättynyt siitä, miten hyvältä uusi arki Helsingissä on tuntunut – mitä nyt välillä tulee ikävä suosikkiravintoloita Brooklynissa. Viimeksi kun pari kävi lomalla New Yorkissa, kumpikin oli yhtä mieltä siitä, että ei tahtoisi asua siellä. New Yorkissa eläminen vaatii tolkuttomasti rahaa. Nihkeät vuokraisännät ja lutikkakämpät on nähty, etenkin, jos tulossa olisi joskus perheenlisäystä.

Suomessa Alli Haapasalo arvostaa eniten puhdasta ilmaa ja aidosti avuliasta ilmapiiriä. Kun soittaa verovirastoon tai terveysasemalle, saa poikkeuksetta hyvää palvelua.

– Me suomalaiset haukumme itseämme usein tylyiksi, epäeurooppalaisiksi ja ties miksi. Mutta aina kun olen tarvinnut apua, olen saanut sitä. Se, jos mikä, on todellista luksusta.