Oman tiensä taistelija

"Voi ei, tuo voi olla jonkun äiti." Tämä ajatus välähtää Eva Wahlströmin päässä sekunnin sadasosaa myöhemmin, kun hän on iskenyt vastustajaa kehässä.

– Silloin joku mussa pysäyttää mun toiminnan edes siksi pieneksi hetkeksi, että toinen pääsee palautumaan eikä tule tyrmätyksi.

Seitsemän vuotta kestäneen ammattilaisuransa aikana Eva Wahlström ei ole hävinnyt ainuttakaan ottelua. Hän on ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa, ammattilaisnyrkkeilyn maailmanmestaruuden voittanut suomalainen.

Nyrkkeilijänä Wahlström kertoo työstävänsä asiaa mentaalivalmentajansa kanssa: hänestä pitäisi tulla häijympi ja raaempi. Ihmisenä Wahlström toteaa:

– Mun on helpompi elää itseni kanssa näin. Tämä on oikeasti vaarallista touhua, enkä tiedä miten eläisin sen kanssa, jos aiheuttaisin toiselle tosi pahoja vammoja.

Teini-iässä Evalla ei ollut urheilevia esikuvia lähipiirissään. Nyrkkeilyn hän löysi, kun bongasi Loviisan kaduilla vanhemman pojan, joka kulki säännöllisesti salille treenikassi selässään. Sali paljastui thainyrkkeilysaliksi, pojasta tuli poikaystävä ja hetken hommaa katseltuaan tyttöystävä laittoi hanskat omiin käsiinsä.

Kamppailulajien maailma iski Evan sieluun, vaikka parikymmentä vuotta sitten ei juuri ollut naisnyrkkeilijöitä.

– Olen löytänyt oman tavan tehdä asioita, ja mun lähestymistapa urheiluun ja nyrkkeilyyn eroaa monien muiden tavasta. Mulle nyrkkeily on tietynlaista taidetta. Pyrin siihen, että se on kaunista ja myös esteettistä jopa kovissa paikoissa. Että siinä on jotain samaa kuin tanssissa: kun kaksi ihmistä tanssii ja on olemassa se tietty jännite ja intohimo ja siihen liittyvä vaara. Ja jokainen joutuu laittamaan itsensä likoon.

Eva Wahlström kertoo olleensa pienestä pitäen taiteellinen. Neljä vuotta sitten Wahlström pääsi Taiteiden ja suunnittelun korkeakouluun ja on nyt opinnäytetyötä vailla oleva taiteen kandidaatti. Wahlström on tähän mennessä suunnitellut kaulakorun ja sänkymalliston. Hän suunnitteli myös vihkisormuksensa ja miehensä Niklas Räsäsen sormuksen.

– Näen nyrkkeilyssä samoja suuntaviivoja kuin suunnittelussa: se, miten ollaan eri suunnissa vastustajaan nähden ja mistä kulmista lyödään. Olen oppinut 3d-hahmottamisen kehän kautta. Se kauneus tulee nyrkkeilystä.

Eva Wahlströmin elämässä nyrkkeily ja muotoilu tukevat vahvasti toisiaan.

Nyrkkeilyn maailma on suorituskeskeistä, ja joka päivä on oltava parempi kuin edellisenä päivänä. Tätä tasapainottaa taiteessa inspiraation ja oikean hetken etsiminen, tietynlainen ajattomuus.

– Ne ovat kaksi eri maailmaa, mutta tykkään pallotella niiden välissä. Se tekee mut rikkaammaksi.

Eva Wahlström uskoo myös, että näiden maailmojen erilaisuus auttaa häntä olemaan tehokkaampi tekijä taidemaailmassa ja -koulussa. Toisaalta luova ala tuo nyrkkeilyyn hetkessä olemista, sitä, että näkee vain tämän hetken ja nauttii siitä, eikä mieti seuraavaa treeniä tai kisaa.

Eva Wahlström varttui kolmilapsisen perheen kuopuksena, kymmenen ja kahdeksan vuotta vanhempien veljien pikkusiskona. Kasvupaikka saneli Wahlströmin tapauksessa sen millainen hänestä omien sanojensa mukaan tuli ”kovaa työtä tekevä rämäpää”.

Häntä on jälkikäteen melkein hirvittänyt vanhempiensa salliva asenne jälkikasvunsa leikkeihin.

– Ollessani alle kouluikäinen äiti oli kerran tekemässä ruokaa keittiössä, kun hän huomasi sivusilmällä, että katolta tippuu jotain hankeen uudelleen ja uudelleen. Kun hän meni tarkistamaan, mistä on kyse, selvisi, että isoveljeni heitti minua omakotitalon katolta lumihankeen. Minä jäin aina siihen alas räkättämään. Isoveli kävi hakemassa minut lumikasasta, vei uudestaan katolle ja heitti taas.

Perheen laskettelureissulla Eva päätyi laskemaan mäkeä muovipussissa, koska hän oli liian pieni laskemaan suksilla.

– Isä kysyi isoveljeltäni, missä Eva on, ja veli näytti että tuossa se menee. Rinteessä kulki iso muovipussi hurjaa vauhtia. Se pyöri ja teki kuperkeikkoja, kunnes pysähtyi johonkin töyssyyn. Isä meni huolestuneena katsomaan, miksi pussin sisältä ei kuulu mitään. Olin pussin sisällä, mutta tikahtumassa nauruun.

Eva ei pienenä kontannut – ei ehtinyt, kun piti polvien varassa heittäytyä veljien perään. Veljet myös juksasivat siskonsa pelaamaan yksin heitä ja kavereitaan vastaan.

– Muistan, kun seisoin kädet puuskassa futiskentän laidalla ja sanoin, että tämä on epäreilua. Niin musta tuli luonteeltani hurja ja taistelutahtoinen, mutta rakkautta oli niin paljon, että musta tuli myös lämmin.

Wahlströmin äiti Kristina korosti työnteon tärkeyttä.

Oli luontevaa, että omakotitalon kasvatit haravoivat, sahasivat puita ja tekivät muita omakotitaloon liittyviä töitä.

– Opin äidiltä työnteon moraalin ja suoraselkäisyyden. Sen, että pidetään lupaukset ja hoidetaan luvatut asiat loppuun. Jo edesmenneeltä isältäni perin leikkisyyden, kyvyn pilailla ja äärimmäisen positiivisuuden. Osaan kääntää kaikki asiat jollain tavalla hyviksi. Faija oli samanlainen.

Suomenruotsalaisessa perheessä syötiin yhdessä joka päivä ja pohdittiin kaikkea maan ja taivaan väliltä.

– Mietittiin, onko tämä ja tämä oikea sana ja oikeasti olemassa. Ruvettiin vaikka joulupöydässä pohtimaan, että voiko aina syödä vähän lisää ja mitä se vähän tarkoittaa ja mitä aina. Olen saanut lahjan miettiä asioita monesta kulmasta, keskustella ja jopa suostutella. Naisnyrkkeilijänä, kun mua ei ole aina katsottu kovin hyvällä enkä ole ollut tervetullut mukaan, olen saanut suostuteltua itseni eri treenipaikkoihin ja ne valmentajat, jotka olen halunnut.

Eva Wahlströmin itseluottamus kesti myös sen, että nyrkkeilystä ei aluksi pidetty kotona eikä sen harrastamiseen saanut kovinkaan paljon tukea.

– Erityisesti äidille mun nyrkkeily on ollut vaikea asia ihan viime vuosiin saakka. Ja se on ihan ymmärrettävää. Äiti on aina sanonut, että tee jotain, josta on hyötyä, kun olen ollut menossa harjoittelemaan. Että ota harava käteen siitä!

Nyt asetelma on kääntynyt päinvastaiseksi.

–Kerroin tässä syksyllä äidille kotonamme käyvästä hierojasta ja sponsorin tarjoamasta kasvohoidosta. Äiti ihasteli ja toivoi saavansa samaa, johon mä kuittasin: olisit nyrkkeilyt, etkä aina ottanut sitä haravaa käteen. Naurettiin hirveesti molemmat, kun sain sen sanottua.

Isänsä Björnin eli Nallen kautta Eva oppi, että virheitä saa tehdä ja itselleen pitää pystyä nauramaan.

– Jos ei uskalla tehdä virheitä, ei uskalla tehdä oikeitakaan asioita. Olen pienestä saakka oppinut nauramaan itselleni.

Viime vuosien voitoista huolimatta nyrkkeilyura on vienyt Eva Wahlströmin terveyden ja pakottanut hänet uimaan syviin vesiin. Pari vuotta ennen poikansa Leonin syntymää hän sai kisatuliaisena intialaisen salmonellan. Sen jälkitauti tulehdutti vartalon navasta alaspäin. Eva menetti täysin kävelykykynsä.

– Oli vain järjetön, jatkuva kipu. Sen myötä jouduin jättämään kaiken, mitä olin tehnyt aikaisemmin, myös nyrkkeilyn ja sen ympärillä olevat ihmiset. Toisaalta pakollinen tauko mahdollisti sen, että minusta tuli äiti. Kun sen jälkeen palasin nyrkkeilyyn, olin täysin eri ihminen.

Ennen sairastumista ja poikaansa Evan elämä pyöri vain nyrkkeilyssä ja hän tunsi olevansa kuolematon. Äitiys toi elämään lisäsävyjä, samoin kuin jatkuva kivun kanssa eläminen ja keinot sen lievittämiseksi. Wahlström kärsii vieläkin taudin jättämistä kivuista.

– Ilma-akrobatia toimi silloin, kun en voinut seistä, ja vedessä liikkuminen mahdollisti treenaamisen. Olen kokeillut kaikenlaista kivunlievitystä ja nyt tilanne on parempi kuin kymmeneen vuoteen. Vaikka paikkoja särkee jatkuvasti, hyväksyn sen osaksi mun ominaisuuksia. Olen nyrkkeilijä, jolla on vähän lyhyet kädet ja kipeät jalat. Niillä pitää pärjätä.

Hän ei edelleenkään kävele pitkiä matkoja ja käyttää sumeilematta hissiä, kun sellainen on.

Aivan kuin kroonisesti kipeissä jaloissa ei olisi tarpeeksi, Eva sai vuonna 2012 keuhkoveritulpan. Taudin hoitoon liittyvän verenohennuslääkkeen takia ura oli jälleen katkolla.

– Siellä sairaalassa maatessa oli aikaa miettiä, miltä elämä näyttäisi ilman nyrkkeilyä. Olin aina vaan nyrkkeillyt ja yhä lojaali nyrkkeilylle, mutta tajusin, etten voi jatkaa elämällä täysin nyrkkeilykuplassa.

Silloin Wahlström päätti hakea luovan alan tekijäksi, ja tiesi jo hakiessaan, että onnistuu.

– Varasin ajan mentaalivalmentajalle siksi päiväksi, jolloin saan tiedon korkeakoulun pääsykokeiden tuloksista. Tiesin, että joutuisin tekemään isoja päätöksiä: uskallanko antautua toiselle intohimolle, kun olin tehnyt niin paljon töitä nyrkkeilylle. Olen iän myötä oppinut luottamaan intuitioon. Nyrkkeilyssä mennään niin syviin vesiin, että täytyy todella oppia tuntemaan itsensä. Se on menestyksen avain.

Eva Wahlström tullaan näkemään Keskon ja Oriolan uuden yhteisen hyvinvointiketjun keulakuvana. Nykyään hän hoitaa omaa fyysistä ja henkistä hyvinvointiaan oikeanlaisella ravinnolla, treenin ja levon tasapainolla ja sosiaalisella elämällä läheisten ja perheen kanssa.

– Pitää olla aikaa pysähtyä hetkeen ja pitää huoli läheisistä. Niin, ja jättää puhelin pois makuuhuoneesta.

Nyrkkeily on Wahlströmille enemmän kuin urheilua, se on elämäntapa.

– Mun on vaikea elää nyrkkeilemättä. Se täyttää minussa sellaisia tarpeita, joita mulla on. Pidän siitä, että voin laittaa itseni koville ja testata miten kovia paikkoja kestän ja että selviydyn. Nyrkkeily on myös laji, jossa ei tule koskaan valmiiksi.

Eva Wahlström nauttii myös yleisön viihdyttämisestä ja tietää olevansa yhdenlainen naisen malli nuorille tytöille. Tyytyväisenä hän on pannut merkille, että nykyään salille tulee pieniä tyttöjä prinsessa-ja balettihameissaan.

Haastattelua edeltävänä lauantaina Wahlström otteli sarajevolaista Irma Balijagic Adleria vastaan.

– Heti kun kello oli kumahtanut, alettiin jutella lapsista. Vastustaja kertoi, että hänellä oli lapsi kipeänä kotona. Siinä me oltiin kaksi äitiä ja molemmilla päällimmäisenä mielessä matsin jälkeen se, miten lapsilla menee.

Eva Wahlström ei koskaan nyrkkeile aggression kautta.

– Nyrkkeily on mulle kuin peliä, shakkia, mikä pitää ratkaista. Se voittaa, joka saa toisen huijattua strategisesti niin, että sitä pääsee lyömään. Se lyönti on enemmänkin pisteitä, joita mä kerään. Tämä on kovaa hippaa, missä pitää olla nopeampi, fiksumpi ja pelata paremmin kuin kaveri.

Wahlström myöntää, että nyrkkeilijä-Eva on erilainen kuin normaali-Eva. Hän kertoo aina yllättyvänsä, kun näkee ottelun jälkeen silmänsä ottelutaltioinneilta.

– Mussa on sellainen pieni häijyys, mitä ei ole normaalisti. Tiedän, että se on osa mua. Houkuttelen sen esiin ottelupäivänä ja nautin niistä osumista. Välillä joudun vakuuttamaan itselleni, että tämä on mun tehtävä, mun työ. Nyrkkeilyn ammattilaisena Wahlström tietää, että ottelu on aina molempien vastuulla. Täytyy osata lyödä, mutta myös suojata ja nyrkkeillä niin, ettei vahingoitu.

Kehässä saadut lyönnit eivät satu, mutta Eva Wahlströmin pikkuvarvas on arkena yhtä herkkä kivulle kuin meidän muidenkin.

Nyrkkeilyottelut alkavat niin myöhään, että Wahlström ei halua poikaansa Leonia mukaan niihin. Suurin syy on jälkikasvun vahva side äitiinsä.

– Otellessani en halua miettiä Leonin tarpeita, kun niin myötäelän häntä. Hän katsoo ottelut nauhalta jälkikäteen. Hän myös haluaa tutustua vastustajiini etukäteen ja analysoida heitä.

Leon on ollut nyrkkeilysalillla äitinsä mukana 10-päiväisestä lähtien. Pieni poika istui välillä Wahlströmin valmentajan Ripa Merosen toisella kädellä, kun tämä piti pistehanskaa äidin lyönneille.

Hieman vanhempana Leon roikkui kiinni äitinsä jalassa, ja äiti treenasi varovasti paikallaan seisten.

– Ensin tuli aika, jolloin kehään tuli kauko-ohjattavia autoja, ja sitten Leon alkoi itse treenata salilla, Wahlström kertoo nyt jalkapallosta kiinnostuneesta pojastaan.

Nyrkkeily ja lastenkasvatus kulkevat käsi kädessä.

– Harjoituksissa, salilla ja hanskat kädessä saa lyödä, muuten ei. Se on Leonille aivan päiväselvää. Otan välillä Leonin koulukavereita mukaan salille ja kerron hanskojen ja kypärän laittamisen jälkeen, että nyt saa mätkiä säkkiä tai vaikka minua, mutta se loppuu heti, kun astumme ulos salin ovesta. Lapset kunnioittavat, kun heille antaa vastuuta.

Seuraava polvi nyrkkeilijöitä varttuu, mutta mitä Eva Wahlström tekee kymmenen vuoden kuluttua?

– Olisi mahtavaa olla nyrkkeilyn vanhin maailmanmestari ja pystyä päihittämään ne nuoret haastajat.