Viimeinen saarna on ohi. Telttakangas lepattaa kesätuulessa. Monen silmät ovat kyynelistä kosteat. Lestadiolaisten vuotuiset Suviseurat ovat päättymässä, ja nyt halaillaan haikeina. Olipa tänäkin vuonna ihanaa, ensi vuonna tavataan taas!

Tummat, suuret silmät seuraavat jäähyväisiä vierestä. Mielen pintaan nousee tuttu ajatus:

– Vau, sain kokea tämänkin. En tiennyt tästäkään etukäteen yhtään mitään.

Kun Arman Alizad lähtee töihin, hän saattaa päätyä mihin tahansa. Hän voi viettää päivän lastensuojelun kiireellisellä sijoituskeikalla tai pullakahvilla kovia kokeneen sotaveteraanin kanssa.

Koskaan ei ole tylsää ja aina oppii hurjasti uutta, ja juuri niin Arman haluaakin sen olevan.

Televisiotoimittajan työssä hänen ensisijainen tavoitteensa on tehdä näkymätöntä näkyväksi. Sen hän haluaa tehdä pysäyttävien tarinoiden kautta. Arman on antanut kodin Kultainen Venla -pysteille, jotka kertovat niin kriitikoiden kuin katsojien hyväksynnästä. Entisestä vaatturimestarista ja rääväsuisesta mielipideautomaatista on kasvanut pätevä televisioesiintyjä ja humaani hyväntekijä.

Televisiosarja Arman Pohjantähden alla on poikinut puheenaiheita jo kahden tuotantokauden ajan. Vaikka keväällä esitetyn toisen kauden aiheet olivat tulenarkoja ja rankkoja, Arman Alizad halusi lähestyä niitä mahdollisimman mutkattomasti.

Työhön virittäytyminen käy häneltä luontevasti. Hankalaankin paikkaan on parasta mennä omana itsenään, turhia miettimättä.

Joskus tilanteet vaativat työryhmältä terävää arviointikykyä kesken kuvausten. Silloin Arman pysähtyy miettimään omia tarkoitusperiään.

– Jos tilanne on liian herkkä, pohdin, onko jokaisen oven taakse pakko mennä. Joskus voi olla hyvä jättää se avaamatta. Haluan käsitellä aiheita hienovaraisesti, ja ohjelmaan osallistuvalle pitää jäädä hyvä mieli.

Heidän on saatava kertoa tarinansa omin sanoin, juuri kuten haluavat.

Ja kun ihminen kertoo, Arman kuuntelee tosissaan. Hän ei väitä olevansa ennakkoluuloton yli-ihminen, vaan kohtaavansa erilaisia ihmisiä juuri ennakkoluulojensa takia.

– On nimittäin maailman paras tunne, kun ennakkoluulo on kiehtovan tapaamisen jäljiltä liiskattu maan tasalle.

Toinen toistaan kivuliaammat tarinat ja elämänkohtalot eivät ole tehneet Arman Alizadista kyynistä tai apeaa.

– Oma mieli on jännä paikka. Siellä on tietysti paljon synkkää, mutta hirveästi iloakin. Päällimmäinen omista tunteistani on jatkuva kiitollisuus. Arman Alizad ei silti väitä, etteikö traagistenkin tarinoiden kertominen toisinaan kuormittaisi. Silloin on pidettävä kiinni omista rajoistaan ja etäännytettävä itseään tietoisesti.

– Olisi hirveää, jos alkaisin kantaa hartioillani kaikkia maailman murheita. Sellainen vie ihmiseltä työkyvyn. Siksi on etsittävä konstit, joilla rankkoja tarinoita jaksaa. Itse en usko, että pärjäisin työssäni ilman rankkaa huumoria. Toinen niksi on pitää taukoa vaikeasta aiheesta ja palata sen pariin hengähdystauon jälkeen.

Yksi Armania eniten koskettaneista aiheista on ollut kevään jakso, jossa hän tapasi sotaveteraaneja. Tositarinoiden kautta tämäkin sinänsä tuttu aihe sai kasvot. Arman pystyi kuvittelemaan uudella tavalla 16-vuotiaan, jonka elämä on kivaa ja kepeää, koulua ja kavereita, kunnes eräänä päivänä kaikki pysähtyy. Sota on alkanut: on lähdettävä rintamalle.

– Mieti nyt, sen ikäinen, periaatteessa vielä lapsi, saa heti aseen käteen ja passitetaan juoksuhautaan. Siellä joutuu sitten miettimään, näkeekö enää koskaan perhettään. Ja vaikka sodassa ei koskaan ole voittajia, Suomi onnistui säilyttämään itsenäisyytensä. Se on juuri noiden jäbien ansiota. Heille pitäisi antaa mitä ikinä he haluavat.

Keskustelut sotaveteraanien kanssa lujittivat Armanin kunnioitusta Suomen itsenäisyyttä kohtaan.

– Olen kasvanut koko elämäni kahden kulttuurin välissä. Kodin seinien sisällä olen Iranissa, niiden ulkopuolella Suomessa. Olen kuitenkin pienestä saakka ollut superkiitollinen siitä, että asun juuri täällä. Matkat maailmalla ovat vain vahvistaneet tätä tunnetta: en yksinkertaisesti keksi parempaa paikkaa kuin Suomi.

Suomi-fanituksestaan huolimatta Arman Alizad tietää dokumenttiensa kautta, että parannettavaakin riittäisi. Hän on perehtynyt muun muassa asunnottomuuteen, vanhustenhoitoon ja päihdehuoltoon. Epäkohtien parantamiseen riittäisi usein yksinkertainen keino: puutu ajoissa.

– Termi, joka nousee eniten esille miltei aiheen kuin aiheen yhteydessä, on ennaltaehkäisevä työ, Arman tiivistää.

Tarkempien ratkaisumallien laatimisen hän jättää asiantuntijoille. Arman ei ole lähdössä myöskään puoluepolitiikkaan, vaikka häntä on senkin pariin kosiskeltu.

– Politiikka on likainen ja raastava pelikenttä. En tiedä, miten jaksaisin sitä vastavirtaan uimista. Vaikutan mieluummin asioihin ohjelmieni ja muiden projektieni kautta. Eduskunta olisi minulle väärä paikka.

Puoluekantaansa hän ei paljasta.

– Sanotaan niin, että pidän hyvistä ihmisistä. Niitä löytyy jokaisesta puolueesta. Toisten yksioikoinen leimaaminen on typerää: noi ovat kommareita ja noi natseja. Ei se niin mene.

ARMAN juttuun

Arman Alizad käsittelee ohjelmissaan intiimejäkin aiheita, mutta hänen yksityiselämästään olemme kuulleet varsin vähän. Armanin mukaan kyse ei ole tietoisen tiukasta linjanvedosta, vaan pikemminkin siitä, että vapaalla hän on harvinaisen tavallinen tyyppi.

– Ei musta ole mitään kerrottavaa! En kiipeile vuorille tai bailaa yötä myöten, vaan olen usein kotona katsomassa dokkareita tai fantasiaelokuvia ja -sarjoja, hän nauraa.

Arman viihtyy espoolaiskodissaan erityisen hyvin silloin, kun hänen kolme tytärtään ovat kotona. Silloin laitetaan ruokaa, käydään ulkona leikkimässä, askarellaan ja rakennetaan majoja.

– Meillä on lasten kanssa yksinkertaisesti superhauskaa. Ja olen muuten yllättävän hyvä askartelija.

Isänä hän korostaa uteliaisuuden merkitystä.

– Vannotan aina lapsilleni, että he eivät saa antaa kenenkään tukahduttaa uteliaisuuttaan. Toinen yhtä tärkeä ominaisuus on innostus, oli sen kohde mikä tahansa. Siihenkään ei saa kajota kukaan muu.

Kolmen tyttären isänä lasten – ja erityisesti tyttöjen – oikeudet kiinnostavat Armania laajemminkin. Hän on perehtynyt niihin muun muassa tekemällä yhteistyötä lastenoikeusjärjestö Planin kanssa. Yhteistyö alkoi noin viisi vuotta sitten Arman ja viimeinen ristiretki -sarjan myötä. Tuolloin hän pääsi tutustumaan muun muassa kambodzhalaisten lasten karuihin kohtaloihin.

Ravisuttavan kokemuksen jälkeen hän on tukenut paikallista perhettä ja mahdollistanut näiden lasten koulutuksen.

Hyvän tekeminen on Armanille tärkeää. Hän kannustaa ihmisiä ryhtymään kehitysmaiden lasten kummeiksi, mutta vain heitä, jotka itse kokevat voivansa auttaa. Hän ei halua tyrkyttää, vaan tahtoo, että ihmiset tajuavat ihan itse auttaa.

– En usko syyllistämiseen. Totuushan on, että jos maailman väestöstä pari vaurainta prosenttia osallistuisi asioiden edistämiseen, moni epäkohta tulisi kuntoon. En halua myöskään verrata, että esimerkiksi kaksikymppiä kuussa on viisi tuoppia tai kaksi leffakäyntiä. Joillekin se kaksi leffakäyntiä voi olla tarpeen oman hyvinvoinnin kannalta. Kaikilta taas ei ylimääräistä kaksikymppistä ihan oikeasti edes löydy. Mutta jos löytyy, auttaminen ihan tosissaan kannattaa ja palkitsee.

Se, saavatko Armanin tyttäret kasvaa tasa-arvoisessa kulttuurissa, on hänen mielestään – no, suhteellista.

– Tytöillä kautta maailman on aina ollut vaikeampaa niin kulttuurillista kuin poliittisistakin syistä. Se on täysin turhaa, eikä niin saisi tietenkään olla. Tasa-arvo ei toteudu aina Suomessakaan. Mutta jos meidän tilannettamme vertaa muuhun maailmaan, koko kysymys muuttuu vitsiksi.

Omista lapsistaan Arman ei osaa olla erityisen huolissaan.

– Jos tytöistäni kasvaa yhtä määrätietoisia ja jääräpäisiä kuin minusta ja heidän äidistään, heillä ei ole tulevaisuudessa mitään hätää.

Kun rakkaat ja topakat tytöt on saatu nukkumaan, Arman avaa telkkarin – oikeastaan ihan joka ilta.

– Välillä mietin, kehtaanko edes kertoa, kuinka paljon katselen sarjoja. Miettiiköhän jengi, että mulla ei ole mitään elämää?

Sarjat ja dokumentit eivät kuitenkaan ole pelkkää purkkaa Armanin aivoille. Tarinat toimivat ammatillisena innokkeena ja luovuuden lähteenä. Hän tarkkailee herkeämättä tarinankerronnan tekniikoita ja draaman kaarta.

– Hyvät sarjat ja leffat ovat polttoainetta mun duunille.Kuvitteelliset tarinat muistuttavat minua kerta toisensa jälkeen siitä, että totuus on sittenkin tarua ihmeellisempää.

Toinen syy on vastakkainen: välillä on päästävä irti tositarinoista.

– Eskapismi on minulle tärkeää. Varmaankin vain kunnon nörtit tajuavat, miten paljon voin rakastaa Tinttiä ja Indiana Jonesia. Ja lohikäärmeitä – niitä ei koskaan voi olla liikaa! Kunpa tuossa kadulla kävelisi yksi nytkin.

Armanin elämänfilosofian punainen lanka on tämä: älä aikuistu. Sitä hän toistaa painokkaasti puhujakeikoillaankin, vaikka yleisössä istuisi pelkkiä pukumiehiä. Itse asiassa erityisesti heidän kannattaisi mutustella ohjetta.

Arman Alizad määrittelee itsensä ”isoksi lapseksi”. Se on työkalu ja valttikortti myös omassa ammatissa.

– Aikuisina meistä tulee tylsiä ja ikäviä. Seitsemänvuotiaan sydän taas on aina palamassa. Pidä se.